Suomalaisessa keskustelussa luonto esitetään usein kahtena ääripäänä: joko koskemattomana pyhättönä tai taloudellisena resurssina. Keskustalaisessa ajattelussa se ei ole kumpikaan.
Luonto on elinympäristö, jota ihminen käyttää, hoitaa ja tarvitsee – ja josta hän on vastuussa.
Kestävä luontosuhde ei synny vastakkainasettelulla. Se syntyy ymmärryksestä, rajoista ja pitkäjänteisyydestä.
1. Luonnon käyttö ja rajat: kaikkea ei pidä tehdä, vaikka voisi
Suomi tarvitsee teollisuutta, investointeja ja työpaikkoja. Mutta Suomi tarvitsee myös metsiä, vesistöjä ja puhdasta maaperää. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita – ellei niin päätetä.
Kestävä luontosuhde tarkoittaa, että luonnonvarojen teolliselle käytölle asetetaan rajat, joita ei ylitetä, vaikka taloudellinen houkutus olisi suuri. Ei siksi, että vastustaisimme kehitystä, vaan siksi, että tiedämme, mitä rajojen ylittäminen maksaa – usein vasta vuosikymmenten päästä.
Historiassa on esimerkkejä, joissa teollinen toiminta on jättänyt jälkeensä vesistöjä, joita ei voi käyttää, tai alueita, joita puhdistetaan yhä. Niitä ei pidä toistaa vihreän siirtymän nimissäkään.
Keskustalainen luontosuhde on käytännöllinen: luontoa käytetään, mutta sitä ei kuluteta loppuun.
Rajat eivät ole kehityksen este – ne ovat sen ehto.
2. Ihmisen ja luonnon harmonia: hyvinvointi ei synny yksin
Luonto ei ole vain ympäristökysymys. Se on terveys-, hyvinvointi- ja tasa-arvokysymys. Lähiluonto, metsät, rannat ja viheralueet eivät ole luksusta, vaan arjen perusrakennetta. Kun luonto katoaa ihmisen ympäriltä, katoaa myös jotakin ihmisestä.
Kestävä luontosuhde tarkoittaa, että ihminen nähdään osana luontoa, ei sen ulkopuolisena käyttäjänä. Tämä näkyy kaavoituksessa, liikkumisessa, asumisessa ja arjen valinnoissa.
Luonto tarjoaa yhteisöllisyyttä ilman pääsymaksua. Se tasaa eroja siellä, missä raha ei siihen pysty. Keskustalaisuudessa luontosuhde ei ole elitistinen harrastus. Se on jokaisen oikeus – ja yhteinsvastuullamme.
3. Luottamus ja paikallisuus: kestävää luontosuhdetta ei rakenneta käskyttämällä
Luontopolitiikka epäonnistuu, jos se perustuu pelkästään kieltoihin ja määräyksiin, jotka tulevat kaukaa. Ihmiset sitoutuvat suojeluun silloin, kun he kokevat sen oikeudenmukaiseksi ja järkeväksi.
Paikalliset ihmiset tuntevat alueensa. He tietävät, missä luonto kestää ja missä ei. Keskustalainen ajattelu lähtee luottamuksesta ja tieteeseen perustuvasta tiedosta:
– metsänomistaja ei ole luonnon vihollinen,
– viljelijä ei ole ympäristörikollinen,
– paikallinen yrittäjä ei ole kestävyyden este.
Kestävä luontosuhde syntyy yhteistyöstä, ei vastakkainasettelusta. Se vaatii kannustimia, pitkäjänteisiä pelisääntöjä ja paikallista päätösvaltaa.
Lopuksi: kestävä luontosuhde on sivistystä käytännössä
Kestävä luontosuhde ei ole trendi eikä kampanjateema. Se on tapa elää ja tehdä päätöksiä. Keskustalaisessa ajattelussa luonto ei ole kulissi eikä alttari. Se on perusta, jonka varaan yhteiskunta rakentuu.
Kun luonto voi hyvin, ihmiset voivat paremmin. Kun ihminen elää sovussa ympäristönsä kanssa, myös talous, yhteisöt ja yhteiskunta kestävät. Luonto ei tarvitse meidän puolustustamme puheissa. Se tarvitsee tekoja, jotka kestävät aikaa.
Kestävä luontosuhde ja se että, jokaiselle suomalaiselle syntyy luontosuhde, on tulevaisuuden elinehto. Se on keskustalaisille sydämen asia.
Heidi Mannelin 