Yhteisöllisyys kuulostaa monen korvaan pehmeältä hötöltä. Välittäminen vielä pehmeämmältä. Silti juuri nämä kaksi ratkaisevat sen, toimiiko yhteiskunta vai ei.
Yhteisöllisyys ei ole nostalgiaa eikä kyläromantiikkaa. Välittäminen ei ole hyväntekeväisyyttä tai “kivaa lisämaustetta” politiikkaan.
Haluan tarkastella yhteisöllisyyttä ja välittämistä kolmen ajankohtaisen ilmiön kautta – sellaisten, joissa keskustalainen ajattelu tarjoaa vaihtoehdon joko–tai-politiikalle.
1. Yksinäisyys ja mielenterveys: meitä ei ole luotu pärjäämään yksin
Yksinäisyys ei enää koske vain vanhuksia. Se koskee kaikkia, nuoria, työikäisiä, lapsiperheitä ja omaishoitajia. Surullinen esimerkki ovat yksinäisten hautajaiset, joihin ei tule ketään. Silti poliittinen keskustelu käsittelee mielenterveyttä usein kuin yksilön projektia: opi jaksamaan paremmin, hae apua, kehitä omaa resilienssiä.
Mutta mitä jos vika ei ole ihmisessä, vaan rakenteissa?
Yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että ihmisellä on paikka ja joukko, johon hän kokee kuuluvansa, sen arvostettuna jäsenenä. Se voi tarkoittaa kouluja, harrastuksia, järjestöjä, kirjastoja, työyhteisöjä tai naapurustoa.
Välittäminen ei ole sitä, että puututaan tai autetaan vasta kriisissä. Se on sitä, että rakennetaan ympäristö, jossa kynnys jäädä yksin on mahdollisimman korkea. Keskustalainen vastaus ei ole lisää lomakkeita, vaan enemmän mahdollisuuksia olla yhdessä, arjessa.
Yhteiskunnan tulee tarjota maksuttomia, veroilla jo ylläpidettyjä tiloja, jotta yhteisöllisyys voi toteutua jokaisessa lähiössä ja taajamassa.
2. Hoiva, omaishoito ja vapaaehtoistyö: näkymätön työ, joka pitää Suomen pystyssä
Suomi ei pyöri vain palkkatyöllä. Se pyörii usein vapaaehtoisella hoivalla, jota ei lasketa BKT:hen. Omaishoitajat, vapaaehtoiset, perheet, naapurit ja yhdistykset tekevät työtä, jota ilman julkinen järjestelmä kaatuisi. Tämä työ on usein näkymätöntä – ja aliarvostettua.
Kun puhumme sote-kriisistä, puhumme usein rakenteista, organisaatioista ja rahoituksesta.
Harvemmin puhumme siitä, kuka oikeasti kantaa ihmisten arkea silloin, kun järjestelmä ei ehdi mukaan. Hyvänä esimerkkinä oli Hannes-myrsky ja vapaaehtoiset auttajat Rovaniemen lentoasemalla.
Yhteisöllisyys tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että emme jätä hoivaa yksilön harteille, mutta emme myöskään yritä korvata kaikkea valtiojohtoisella byrokratialla. Välittäminen on sitä, että tunnistamme ihmisen jaksamisen rajat – ja rakennamme tukea niiden ympärille.
Keskustalaisuudessa ihmisen tarpeista lähtevä hoiva ja sitä tukeva vapaaehtoistyö ei ole kuluerä. Se on yhteiskunnan selkäranka.
3. Paikalliset yhteisöt ja järjestöt: miksi kaikkea ei pidä keskittää
Keskittäminen on tehokasta paperilla. Todellisuudessa se ei tuo säästöjä vaan siirtää kustannuksia toisaalle ja lisää kansalaisten epätasa-arvon kokemusta.
Kun päätöksenteko ja palvelut viedään kauemmas ihmisistä, katoaa myös kokemus siitä, että omalla toiminnalla on merkitystä. Ja kun merkitys katoaa, katoaa myös halu osallistua. Aleneva äänestysaktiivisuus on yksi esimerkki tästä. Yhteisöllisyys ei synny ylhäältä ohjaamalla. Se syntyy, kun ihmisillä on tilaa toimia, järjestää, kokeilla ja vaikuttaa omassa ympäristössään.
Paikalliset yhdistykset, seurat ja verkostot ovat demokratian harjoituskenttiä. Välittäminen näkyy siinä, annetaanko niille tilaa ja luottamusta – vai nähdäänkö ne vain tukipyynnön esittäjinä. Toki priorisointia tarvitaan ja yleishyödyllisyyttä on syytä vaatia, kun resursseja ei riitä kaikille.
Keskustalainen ajattelu lähtee siitä, että ihmiset haluavat tehdä hyvää, kun heille annetaan siihen mahdollisuus. Jos valtio tukee yhdistyksiä vähemmän, pitää niiden varainhankintaa ja rahankeräystä muilla tavoin helpottaa.
Lopuksi: yhteisöllisyys ei synny itsestään
Yhteisöllisyys ei ole tunne. Se on tekoja, rakenteita ja valintoja. Välittäminen on kykyä nähdä ihminen ennen järjestelmää. Juuri nyt politiikassa puhutaan paljon kilpailukyvystä, tehokkuudesta ja kasvusta. Kaikki tärkeitä asioita. Mutta ilman yhteisöllisyyttä ne jäävät ontoksi. Jokaista päätöstä pitäisi arvioida sen kautta lisääkö se yhteisöllisyyttä ja osoittaako se välittämistä ihmisistä käytännössä.
Keskustalaisessa ajattelussa ihminen ei ole yksin suoriutuva yksikkö, vaan osa kokonaisuutta.
Ja juuri siksi välittäminen ei ole sivujuonne – se on keskustalaisen politiikan ydintä. Yhteiskunta, joka ei välitä ihmisistä, ei pysy pystyssä. Näkyykö välittämisen arvo viimeaikaisessa päätöksenteossa?
Yhteiskunta, joka osoittaa välittävänsä jokaisesta yksilöstään, kestää myös vaikeat ajat.
S
Heidi Mannelin 