Sivistys ei tarkoita yliopiston tutkintotodistusta. Se ei ole myöskään vain koulutusjärjestelmä.
Sivistys on lupaus siitä, että jokaisella on oikeus oppia, kasvaa ja ymmärtää maailmaa, riippumatta taustasta, varallisuudesta tai postinumerosta. Juuri tämä lupaus on suomalaisen yhteiskunnan vahvin perusta – ja juuri nyt se kaipaa puolustajia.
Haluan tarkastella sivistystä kolmen ajankohtaisen kysymyksen kautta, joissa keskustalainen ajattelu yhdistää mahdollisuuksien tasa-arvon, yhteisöllisyyden ja demokratian.
1. Mahdollisuuksien tasa-arvo: oikeus oppia ei saa riippua vanhempien lompakosta
Suomalaisen koulutuksen vahvuus on perustunut yksinkertaiseen ajatukseen: lapsen tulevaisuus ei määräydy sen mukaan, mihin perheeseen hän syntyy. Tämä ajatus on kuitenkin alkanut rakoilla.
Oppimistulosten eriytyminen, koulujen väliset erot ja perheiden erilaiset resurssit näkyvät yhä selvemmin. Kun oppiminen vaatii yhä enemmän perheen omaa panosta – rahaa, aikaa ja osaamista – mahdollisuuksien tasa-arvo ei enää toteudu.
Keskustalaisesta näkökulmasta sivistys alkaa varhaiskasvatuksesta ja peruskoulusta, ei korkeakoulujen valintakokeista. Siksi koulutuksen maksuttomuus ei ole ideologinen kysymys, vaan oikeudenmukaisuuden kysymys. Oikeus oppia ei saa olla riippuvainen siitä, kuinka paljon vanhemmilla on varaa tukiopetukseen, harrastuksiin tai asumiseen “oikealla alueella”.
Sivistys on yhteinen investointi .
2. Kulttuuri ja liikunta: sivistys syntyy myös yhdessä tekemisestä
Kun puhumme sivistyksestä, puhumme usein luokkahuoneista ja oppikirjoista.
Mutta yhtä tärkeää sivistystä syntyy harjoitussaleissa, näyttämöillä, kentillä ja kirjastoissa.
Kulttuuri ja liikunta eivät ole vain vapaa-ajan toimintaa. Ne rakentavat yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja merkityksellisyyden kokemusta – erityisesti lapsille ja nuorille. Kun harrastukset kallistuvat ja kulttuuripalvelut keskittyvät, osa jää väistämättä ulkopuolelle. Silloin sivistys kapenee.
Keskustalaisessa ajattelussa kulttuuri ja liikunta eivät ole elitistisiä lisukkeita, vaan arkisia hyvinvoinnin rakenteita. Ne ehkäisevät syrjäytymistä, luovat siltoja ihmisten välille ja opettavat toimimaan yhdessä.
Yhteisöllisyys ei synny yksin ruudun äärellä. Se syntyy tekemällä, kokemalla ja jakamalla.
3. Sivistys ja demokratia: kyky kuunnella on tärkeämpää kuin kyky huutaa
Demokratia ei toimi ilman sivistystä. Eikä sivistys toimi ilman demokratiaa. Sivistystä on kyky erottaa mielipide tiedosta, kuunnella eri tavoin ajattelevia ja hyväksyä se, että oma näkemys ei aina voita.
Juuri nämä taidot ovat nyt koetuksella.
Polarisaatio, vastakkainasettelu ja yksinkertaistavat vastaukset syövät demokratian perustaa.
Niitä ei korjata lisäämällä sääntelyä tai rajoittamalla keskustelua, vaan vahvistamalla ihmisten kykyä ymmärtää ja keskustella.
Keskustalainen sivistyskäsitys ei tarkoita ylhäältä annettua totuutta. Se tarkoittaa luottamusta siihen, että ihmiset pystyvät oppimaan, pohtimaan ja muuttamaan mielipidettään, kun heille annetaan siihen mahdollisuus.
Demokratia elää vain, jos sivistyneet ihmiset kokevat kuuluvansa siihen.
Lopuksi: sivistys on yhteiskunnan hiljainen supervoima
Sivistys ei pidä meteliä. Se ei näy heti vaalituloksissa eikä someotsikoissa. Silti se ratkaisee, millaiseksi yhteiskunta rakentuu pitkällä aikavälillä.
Keskustalaisuudessa sivistys on aina ollut enemmän kuin koulutuspolitiikkaa. Se on ollut uskoa ihmiseen – siihen, että jokaisella on kyky kasvaa ja oppia, kun olosuhteet ovat reilut.
Mahdollisuuksien tasa-arvo, maksuton koulutus, kulttuuri, liikunta ja toimiva demokratia eivät ole irrallisia asioita. Ne muodostavat sivistyksen kokonaisuuden, joka pitää yhteiskunnan kasassa myös silloin, kun maailma ympärillä horjuu.
Sivistys on länsimaisen demokratian supervoima ja se kuuluu kaikille.
Vahvistavatko viime aikojen päätökset sivistyksen supervoimaa vai heikentävätkö ne sitä? Arvoajattelu on hyvä työkalu päätöksenteon tueksi.
Heidi Mannelin 