Olen viime aikoina pysähtynyt miettimään suomalaista byrokratiaa ja tapaamme kohdella ihmisiä, jotka ovat tehneet elämäntyönsä ja haluaisivat yhä antaa oman panoksensa yhteiskunnalle.
Törmäämme arjessa toistuvasti samaan kummalliseen ilmiöön: meillä puhutaan kauniisti työnteon arvosta ja aktiivisesta ikääntymisestä, mutta verotuksen ja etuusviidakon todellisuus viestii aivan muuta. Jos pienellä eläkkeellä sinnittelevä ihminen haluaisi ottaa vastaan pienen keikkatyön – tehdä vaikkapa pari vuoroa viikossa entisellä työpaikallaan tai auttaa lähikaupassa – järjestelmä iskee sormille.
Keskustalaisessa ajattelussa ytimessä on aina ollut ajatus siitä, että ihmiselle pitää antaa vapaus ja mahdollisuus auttaa itseään. Se ei tarkoita heikoimmista auttamisesta luopumista, vaan nimenomaan luottamusta: yhteiskunnan tehtävä on luoda turvaverkko, joka kannattelee, ei häkkiä, joka passivoi.
Kun ahkeruudesta jää käteen vain huoli takaisinperinnästä
Otetaan aivan tavallinen esimerkki elävästä elämästä. Pienituloinen eläkeläinen saa pientä kansaneläkettä ja eläkkeensaajan asumistukea. Hänelle tarjoutuu mahdollisuus tehdä kuukaudessa 500 euron edestä keikkatöitä. Mitä tapahtuu?
Asumistuki alkaa leikkautua rajusti – yli 40 senttiä jokaista ansaittua euroa kohden. Palkkatulo nostaa verotusta ja syö eläketulovähennystä. Lopputulos on se, että 500 euron ansaitusta palkasta saattaa jäädä käteen alle 200 euroa. Päälle tulevat Kelan selvityspyynnöt, tulojen ennakkoarvioinnit ja jatkuva pelko siitä, joutuuko tuet maksamaan jälkikäteen takaisin.
Samaan aikaan suuremmista eläkkeistä peritään yhä eläketulon lisäveroa, niin sanottua raippaveroa. Se asettaa eläketulon ankaramman verotukselliseen kuin palkkatulon, vaikka eläke on ansaittua, siirrettyä palkkaa eikä mikään valtion armopala.
Tässä ei ole mitään järkeä. Valtio kierrättää rahaa taskusta toiseen: ensin verotetaan pientä eläkettä, ja sitten samalle ihmiselle maksetaan toiselta luukulta asumistukea, jonka saamiseksi täytetään kymmeniä lomakesivuja.
Kohti ketterämpää valtiota
Ratkaisu ei löydy byrokratian hienosäädöstä, vaan rakenteiden radikaalista yksinkertaistamisesta. Meidän on tavoiteltava pienempää, mutta älykkäämpää valtiota – sellaista, joka pyörii taustalla automaattisesti eikä vaadi kansalaista juoksemaan luukulta toiselle.
- Seniorin perusturva ilman liitelappuja: Yhdistetään pienimpien eläkkeiden asumistuen perusosa ja takuueläke yhdeksi selkeäksi, verottomaksi asumismuodosta riippumattomaksi senioriperustuloksi. Se maksetaan automaattisesti ilman asumismenojen todistelua ja hakemusrumbaa.
- Kiinteä 20 prosentin vero eläkkeen rinnalla tehdylle työlle: Tehdään selkeä pelisääntö: eläkkeellä tehtyä lisätyötä verotetaan suoralla, kiinteällä 20 prosentin lähdeverolla tiettyyn vuotuiseen rajaan asti. Ei progressiopomppuja, ei asumistuen leikkausta. Jos tienaat satasen, käteen jää tasan kahdeksankymppiä.
- Raippavero historiaan: Poistetaan eläketulon lisävero ja kohdellaan kaikkia tuloja samalla linjalla. Työn ja ansaitun eläkkeen verotuksen tulee olla reilua ja ennakoitavaa.
Pidetään kaikki mukana
Tässä ei ole kyse vain euroista tai veroprosenteista, vaan ihmisarvosta ja tulevaisuuteen varautumisesta. Suomi ikääntyy vauhdilla, ja me tarvitsemme jokaisen halukkaan osaamisen ja elämänkokemuksen käyttöön.
Monelle ikäihmiselle mahdollisuus tehdä pieniä töitä tuo arkeen rytmiä, sosiaalisia kontakteja ja merkityksellisyyttä – sekä sen pienen taloudellisen liikkumavaran, jolla voi ostaa teatterilipun tai auttaa lastenlapsia ilman pelkoa toimeentulon romahtamisesta.
Kun puramme byrokratian ja luotamme ihmisen omaan haluun toimia, valtio säästää miljoonia hallinnossa, työnteko lisääntyy ja ennen kaikkea: ikäihmiset pysyvät täysivaltaisina, aktiivisina toimijoina mukana yhteiskunnassa. Se on parasta mahdollista varautumista tulevaan.
Vastaa