Oletko huomannut, kuinka hiljaa se on tapahtunut? Se tunne, kun avaat veroilmoituksen ja mietit ensimmäistä kertaa elämässäsi: mitä minä tällä rahalla oikein saan?
Suomalaisten suhde valtioon on ollut kuin pitkä ja vakaa avioliitto. Ei ehkä romanttisin ja kiihkein mutta rehellinen ja luotettava. Me olemme sitoutuneet maksamaan kovaa hintaa – ne maailman korkeimmat verot – koska valtio on luvannut pitää huolta, jos elämä potkii. Se on ollut meidän selkänojamme ja onnellisuutemme perusta. Mutta nyt tuntuu siltä, että tuo selkänoja on lahoamassa käsiin.
Kun luet uutisia leikatusta vähimmäisturvasta, sote-alueiden miljardivajeista, suljetuista vuodeosastoista ja laiminlyönteihin kuolevista vanhuksista tai heistä, jotka jäävät kotiinsa vaille riittävää apua, luottamus alkaa särkyä. Me emme enää luota siihen, että jos lapsi sairastuu tai oma terveys pettää, apu löytyy puhelinsoiton päästä. Me emme luota siihen, että vuosikymmenten työura takaa arvokkaan vanhuuden. Mietimme, pitäisikö verojen olla alhaisemmat, ja toisaalta olisiko henkilökohtainen vakuutus ja säästäminen vanhuuden tai työttömyyden varmempi turva?
Ja tässä on se pelottava kohta: kun usko yhteiseen hiileen puhaltamisen hyötyyn hiipuu, se ei vaikuta vain valtiontalouteen. Se nakertaa meitä syvemmältä.
Puhutaan paljon siitä, että Suomi on maailman onnellisin maa. Mutta onko se onnea vai pelkkää tyytymistä? Seuraavissa mittauksissa totuus saattaa tulla vastaan rytinällä. Onnellisuus kun ei ole sisua ja sietämistä, vaan turvallisuuden tunnetta. Jos ihminen kokee jäävänsä yksin kriisissä, vaikka on hoitanut oman tonttinsa ja maksanut veronsa, katkeruus nousee pintaan. Suurtyöttömyyden aikana pettymys ja viha on helppo kohdistaa muualta tulleisiin.
Tämä katkeruus on myrkkyä solidaarisuudelle. Jos yhteiskuntasopimus ei pidä, miksi meidän pitäisi puhaltaa yhteen hiileen? Se heijastuu lopulta jopa maanpuolustustahtoon. On paljon helpompaa haluta puolustaa maata, jonka uskoo kantavan meistä jokaista, kuin järjestelmää, joka tuntuu vain ottavan muttei antavan.
Meidän on uskallettava kysyä, olemmeko rakentaneet hallinnon, palvelulupauksen tai järjestelmän, joka on liian raskas kantaa ja liian kaukana ihmisestä. Hyvinvointivaltio ei ole itsetarkoitus – se on olemassa meitä varten. Ja jos se lakkaa palvelemalla meitä, se menettää oikeutuksensa.
Nyt on aika puhua siitä, miten palautamme luottamuksen. Ennenkuin olemme tilanteessa, jossa jokainen joutuu selviytymään vain omillaan. Emme varmaan ole vielä valmiita kuitenkaan luopumaan kokonaan pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskuntamallista? Mikä on uusi Suomen malli ja siihen kytkeytyvä, luotettava uusi hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupaus?
Vastaa